Tervehdys!
Olen olethea, paremmin Kaellana tunnettu simssaajien kesken. Joku saattaa ihmetellä, että mitä minä täällä teen postaamassa, kun Linnean blogi on kyseessä, mutta olen täälä ihan kutsusta.
Tästä lähtien tässä blogissa tullaan seuraamaan myös minun The Sims 3:lla tekemää Legacya, jossa noudatan haasteen yleisiä sääntöjä, poikkeuksena tosin, että Linnean lailla käytän lyhyempää simielämää, eli viittäkymmentä päivää. Lisämausteena on joukossa sukuominaisuutena lukutoukka. Harkinnassa on myös, että ottaisinko käyttöön tavan, että aina vanhin elossa oleva lapsi jatkaa sukua, mutta en ole vielä tehnyt asian suhteen päätöstä.
Kaikki kommentit otetaan ilolla vastaan ja pyrin vastaamaankin niihin parhaan kykyni mukaan. Mukavia lukuhetkiä Myrttisuon sukutarinan parissa!
Elämä yllättää, ja monesti on vaikeaa selviytyä eteen tulevista haasteista. Mitä tehdä silloin, kun ei ole jäljellä mitään, minkä vuoksi elää? Ei ole mitään, minkä varaan turvautua? Ketkään kenen puoleen kääntyä? Kun on vain luotettava omaan itseensä ja kykyynsä selviytyä?
Suoma Myrttisuo oli elänyt melko helppoa ja huoletonta elämää aina 24-vuotiaaksi saakka, jolloin kohtalo päätti jakaa hänelle uudet kortit. Menneisyys kummitteli edelleen Suoman muistoissa, eikä hän kyennyt sitä täysin karistamaan. Pirteästä ilmeestään huolimatta nuoren naisen olemuksesta saattoi aistia surumielisyyttä ja varovaisuutta. Suomaa ei helpolla saanut kertomaan mitä oli tapahtunut, mutta sen verran tässä pienessä kaupungissa tiedettiin, että Suomalla ei vaikuttanut olevan ketään läheisiä sukulaisia taikka ystäviä ja että tämä oli käytännössä varaton.
Eniten hämmennystä kuitenkin aiheutti se, että tämä punahiuksinen kaunotar omisti suuren tontin melkein joen rannalta - tontin, jota paikalliset raharikkaat olivat vuosi toisensa jälkeen yrittäneet ostaa omiin tarpeisiinsa vain havaitakseen, ettei se ollut myynnissä. Eihän Suoma Myrttisuolla ollut edes varaa rakentaa tontille mitään, joten miksi ihmeessä tämä ei vain myynyt sitä hyvällä rahalla ja muuttanut jonnekin suurempaan kaupunkiin, missä nuoret ihmiset yleensäkin viihtyivät?
Suoma itse vaikutti tosin olevan päätökseensä varsin tyytyväinen, eikä kaupunkilaisten kummastelut häntä haitanneet. Tyhjä ja haluttu tontti, jonka omistaja Suoma siis oli, vei suuren osan naisen vapaa-ajasta, hänen käyskennellessä sitä pitkin, piirtäen jotain papereihinsa, mittaillen eteäisyyksiä ja visualisoiden suunnitelmiaan. Haihattelunahan sitä pidettiin, mutta Suoma ei välittänyt.
Pikkukaupungin tunnelma oli juuri sitä mitä Suoma oli etsinytkin. Lyhyet välimatkat, hiljaisuus, luonnon läheisyys ja jopa juoruiluun taipuvat ihmiset, jotka kaikki vaikuttavat tuntevan toisensa, vakuuttivat Suoman päivä päivältä enemmän siitä, että hän oli löytänyt tiensä oikeaan paikkaan. Ja vaikka asukkaat eivät paljoakaan vielä tulleet Suomalle suoraan juttelemaan, ei hänellä ollut ongelmia saada päiviään kulumaan. Asiat tontilla piti saada etenemään, jotta hän saisi oman kodin mahdollisimman pian ja Suoma pääsisi pois väliaikaisesta majoituksestaan - viihtyisästä pikku motellista, joka kulutti ikävästi Suoman rahavaroja.
Usein tämä salaperäinen punatukka nähtiin vierailevan Jokihaaran hautausmaalla. Kukaan ei tiennyt, että Suoma Myrttisuolla olisi ollut sukulaisia kaupungissa - kuolleita tai elossaolevia - joten tämän hautausmaavierailut saivat asukkaat kohottelemaan vielä enemmän kulmiaan. Ei kait tämä vain ollut niitä suurkaupungin saatananpalvojia, joka etsi sopivia kiviä kaadettavakseen? Suoma ei ollut aivan varma olisiko kertonut syynsä seisoa haikeana muistokiven edessä päivittäin, mutta ei hänen sitä ollut tarpeen miettiä, sillä kukaan ei koskaan tullut suoraan kysymään, vaan he levittelivät mieluummin omia juorujaan.
Koska Suoma ei ollut oman kaupungin tyttöjä, eivät monet povanneet hänelle kovinkaan kummoista menestystä paikkakunnalla, varsinkin kun tämä oli aiheuttanut pahaa verta monissa suvuissa tonttiomistuksellaan. Ja kun nainen ryhtyi hankkimaan itsellensä työpaikkaa, eivät näkymät olleet erityisen hyvät, sillä Jokihaarassa työt saatiin suhteilla ja jos paikka olikin auki, meni se aina jollekin siskontytölle tai serkun lapselle. Kun jopa lehdenjakajan paikka meni Suomalta sivu suun, olisi heikompi luonne jo varmaan luovuttanut.
Joskus apua kuitenkin saa silloin, kun sitä vähiten odottaa. Saattoi olla, että koska Jokihaaran 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva syömäpaikka "Rasvaperän Ruokala" oli ulkopaikkakuntalaisen omistama, tunsi tämä hyvätahtoinen mies tiettyä sympatiaa paikkakuntalaisten kanssa painivaa Suomaa kohtaan ja siksi tarjosi tälle työpaikkaa. Eihän se hohdokasta ollut, mutta rahaa siitä jonkin verran sai, ja se oli kaikki mitä Suoma tarvitsi.
Mahdollisuuden.
